Luoja, mikä kiire! Olen jo kolmasti aloittanut kirjoittamisen, mutta kertaakaan en ole päässyt alkua pidemmälle. Mitä hittoa, mähän olen vielä lomalla! Nyt kun olemme hetken kaksin Körilään kanssa, on aika tarttua kuvainnolliseen kynään ja summata viime päivien ja viikkojen kuvioita.
Suurin ja isoin asia tämän viikon asialistalla on ollut Kodin etsiminen. Etsiminen ja ehkä jopa löytäminen. Yksi aivan erityinen kohde odottelee naapurikunnassa maanantaista visiittiämme, jolloin saatamme tehdä siitä tarjouksenkin. Ihmetyksekseni olen jo kuopsuttamassa takapihaa, vaikka aikaisempaa kokemusta ei sellaisesta ole. En siis tietenkään ihan fyysisesti ole sinne mennyt oman pienen lapion kanssa, mielessäni vain. =D Olen jo terassinkin suunnitellut alustavasti.
Ainoa ongelma suunnitteluissani on se, etten osaa hahmottaa kokonaisuuksia. Pidän yksittäisistä kivoista elementeistä ja koristeista, mutta sopiiko ne keskenään? Tullen saamaan likimain vapaat kädet, kunhan Köriläs saa kauniin nurmikkonsa. =) Näin on ilmoitettu ja näin on tapahtuvan. Laitan inspiraatiokuvia, kunhan ehdin. Yritän silti pitää blogin yhtä epäasiallisena kuin se on aina ollut, ettei kukaan erehdy luulemaan sitä sisustusblogiksi.
Olen toinen niistä suomalaisista, joka ei välitä Marimekon kuoseista tai Muumituotteista. Niitä ei siis kodissani tulla näkemään. Sen sijaan tahdon, haluan, vaadin Villeroy&Boch-astiasarjaa! Nyt kun suurin villitys kyseisille astioille on jo koettu, voin hyvillä mielin tuntea itseni tavallisen epämuodikkaaksi, omaksi itsekseni, aloittaessani niiden keräilyn. Vielä kun olisi se Koti, jonne kaiken saisi...
lauantai 28. kesäkuuta 2014
perjantai 13. kesäkuuta 2014
Koti-ikävä
Jos nyt lähtisin analysoimaan ensimmäistä Suomiviikkoani, niin sanoisin sen olleen kiireinen. Olen kyllä ottanut itsellenikin aikaa, siinä ole erinomaisen hyvä. Olemme Körilään kanssa kierrelleen sekä rakkaiden että tuntemattomien koteja, toki eri tarkoituksissa, sekä saimme jopa lainatarjouksen Osuuspankista. Wau! Sehän tarkoittaa isoa velkaa, mutta myös ikiomaa pesäkoloa.
Olen jo aivan valmis muuttamaan omaan kotiin. Kyllähän anopin luona asustelisi varmasti pidempäänkin, palvelu on loistavaa ja hinta-laatu -suhde kohdillaan. Tietysti vitsailen, emme antaisi hänen oikeasti palvella meitä vaan jopa yritämme itse tehdä enemmän taloudenhoitoa ja muuta.
Toisen nurkkien kuuraaminen on ehkä hieman vaivaannuttavaa, jokainen siivoo omalla tavallaan eikä sopivia aineita tai metodeja aina ole käytettävissä. Etsin eräänäkin päivänä vessan lavuaarin harjaa, jollaista ilmeisesti anoppini ei käytä. Voinko sellaisen vain ilmaannuttaa siivoustarvikkeisiin? Onko se lievää v*ttuilua vai tervetullut vinkki? Viime kesänä ostin siivouskaappiin ihmesieniä, joita luulin tarvitsevani, mutta en sitten kuitenkaan käyttänyt. Anoppi ei ole niistä maininnut halaistua sanaa, liekö huomannutkaan, mutta toivon mukaan ei ole ymmärtänyt väärin. Meillä naisilla on taipumus käsittää tuollaiset asiat kovinkin väärin.
Edelleen jaksan ilahtua pienistä, yksinkertaisista asioista, kuten suihkun paine(joka suorastaan laittaa hihityttämään ääneen!) tai WC-paperi. Tunnen itseni pikkulapseksi, siis enemmän kuin yleensä. Olen jo pääsemässä yli kaupassa asioinnista, isoimmat mieliteot on siis jo taltutettu. =) Vatsa on ollut kovasti kummissaan supermegarukiisista leivistä. Onneksi apuun tulee tuo aiemmin mainitsemani kunnon WC-paperi, josta ei (anopin sanoin) mene sormet läpi. Sellainen paperi, johon voi jopa niistää. Ihanaa!
Elämä on edelleen lievää kaaosta kaikkine matkalaukkuineen ja nyssäköineen. Kaikki on hukassa. Aivan kaikki. Paitsi vaatteet, jotka ovat päällä sillä hetkellä. Haluan. Jo. Oman. Vaatehuoneen! Haluan!
Olen jo aivan valmis muuttamaan omaan kotiin. Kyllähän anopin luona asustelisi varmasti pidempäänkin, palvelu on loistavaa ja hinta-laatu -suhde kohdillaan. Tietysti vitsailen, emme antaisi hänen oikeasti palvella meitä vaan jopa yritämme itse tehdä enemmän taloudenhoitoa ja muuta.
Toisen nurkkien kuuraaminen on ehkä hieman vaivaannuttavaa, jokainen siivoo omalla tavallaan eikä sopivia aineita tai metodeja aina ole käytettävissä. Etsin eräänäkin päivänä vessan lavuaarin harjaa, jollaista ilmeisesti anoppini ei käytä. Voinko sellaisen vain ilmaannuttaa siivoustarvikkeisiin? Onko se lievää v*ttuilua vai tervetullut vinkki? Viime kesänä ostin siivouskaappiin ihmesieniä, joita luulin tarvitsevani, mutta en sitten kuitenkaan käyttänyt. Anoppi ei ole niistä maininnut halaistua sanaa, liekö huomannutkaan, mutta toivon mukaan ei ole ymmärtänyt väärin. Meillä naisilla on taipumus käsittää tuollaiset asiat kovinkin väärin.
Edelleen jaksan ilahtua pienistä, yksinkertaisista asioista, kuten suihkun paine(joka suorastaan laittaa hihityttämään ääneen!) tai WC-paperi. Tunnen itseni pikkulapseksi, siis enemmän kuin yleensä. Olen jo pääsemässä yli kaupassa asioinnista, isoimmat mieliteot on siis jo taltutettu. =) Vatsa on ollut kovasti kummissaan supermegarukiisista leivistä. Onneksi apuun tulee tuo aiemmin mainitsemani kunnon WC-paperi, josta ei (anopin sanoin) mene sormet läpi. Sellainen paperi, johon voi jopa niistää. Ihanaa!
Elämä on edelleen lievää kaaosta kaikkine matkalaukkuineen ja nyssäköineen. Kaikki on hukassa. Aivan kaikki. Paitsi vaatteet, jotka ovat päällä sillä hetkellä. Haluan. Jo. Oman. Vaatehuoneen! Haluan!
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Kuin kissa tulisilla hiilillä
Sunnuntaina se alkaa - asuntomaratoni. Lukuisia koteja vailla uusia omistajia, odottamassa, josko joku tahtoisi asuttaa juuri sen kyseisen. Maratoni ajoittuu kolmelle päivälle, sunnuntaille, maanantaille ja tiistaille. Asuntoesittelyjä. Kivaa!
Olen pyrkinyt pitämään kisakunnostani huolta tarkalla nestetankkauksella(sitruunalla maustettu vichy) sekä ruokavaliolla(Haribon persikkamakeiset). Myös välineeni olen ajantasaistanut(läppäri). Tarkalleen ottaen tein Exceliin hienon(mutta hyödyttömän) taulukon kaikista kiintoisista kohteista. Niitä tuli liki 50. Kunhan Köriläs palaa kotiin, teemme vielä pienen rankkauksen, eihän niihin kaikkiin millään ehditä.
Olen erikoistunut listoihin. Luultavimmin jo tiesitkin sen. Ei siis ihme, että olen kuin kala vedessä suunnitellessani näyttöjärjestyksiä ja aikataulutuksia. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - mottoni. Pidän siitä, että asiat ovat järjestyksessä. Suunniteltuina. Mieluiten listalla. Päässäni ajatukset ja asiat ovat sievässä epäjärjestyksessä.
Ai niin, raha. Pankeissa kiertäminen ei ole minun juttuni. Niin puuduttavaa! Euribor sitä, marginaali tätä. Sama, anna mulle rahaa ja halvalla! Mulla lienee sisäinen adhd, sillä aina kun viitataan finanssisanastoon, aivoni ikäänkuin sulkeutuvat. Kuulen, mutten kuuntele. Yritän kovasti, mutta alan miettiä yleensä sisustussävyisiä ajatuksia, kuten mihin laittaisin ruokapöydän siinä kivassa Lukonmäen kämpässä tai millä värillä maalaisin ruokailutilan seinät. Pahoittelen kaikilta virkailijoilta, yritän parhaani, mutta aivoni...
Palan jo halusta päästä omaan kotiin. Kaipaan niin monia asioita! Suurin yksittäinen kaivattava on ollut oma kiipparini. Kuuntelin musiikkia eilen ja mietin samalla, että tämän biisinhän olen osannut soittaa, osaankohan vielä? Ollessani nuori, ala-asteikäinen, opettelin itsekseni soittamaan äidin sähköurkuja. Taitavaksi taisi vain äitini (säälistä) sanoa, mutta se oli mieluisaa. Monet soittamattomat vuodet vietin, kunnes eräänä Jouluna ei niin kauan sitten sain lahjaksi ikioman kosketinsoittimen. Olin onnellisesti unohtanut, kuinka koko homma toimii, mutta harjoitellessani huomasin joidenkin palojen vaan loksahtavan paikalleen. Se oli julmetun hauskaa!
Körilään kaverit ovat joskus toivoneet kuulevansa soittoani, mutta järjestelmällisen kieltämistaktiikkani ansiosta olen onnistunut välttymään ajatukselta. Itsekriittisyyteni ei vielä salli muiden kuin Körilään kuulevan. Jatkuvat Eikun... ja No mikä??-sanonnat ovat vakituisia välispiikkejäni harjoitellessani. Joten ei, en ole hyvä ja ei, en soita julkisesti.
Toivon voivani kertoa jo ensi viikolla hyviä uutisia asunnon suhteen. Olen henkisesti myös varautumassa siihen, että joudumme vuokralle, vaikka se melkoinen takapakki olisikin. Tärkeintä on kuitenkin päästä jatkamaan omaa elämää ja päästää anoppikin, majoittajamme, samaan. Oma tai vuokrattu, silti se on oma koti.
Olen pyrkinyt pitämään kisakunnostani huolta tarkalla nestetankkauksella(sitruunalla maustettu vichy) sekä ruokavaliolla(Haribon persikkamakeiset). Myös välineeni olen ajantasaistanut(läppäri). Tarkalleen ottaen tein Exceliin hienon(mutta hyödyttömän) taulukon kaikista kiintoisista kohteista. Niitä tuli liki 50. Kunhan Köriläs palaa kotiin, teemme vielä pienen rankkauksen, eihän niihin kaikkiin millään ehditä.
Olen erikoistunut listoihin. Luultavimmin jo tiesitkin sen. Ei siis ihme, että olen kuin kala vedessä suunnitellessani näyttöjärjestyksiä ja aikataulutuksia. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - mottoni. Pidän siitä, että asiat ovat järjestyksessä. Suunniteltuina. Mieluiten listalla. Päässäni ajatukset ja asiat ovat sievässä epäjärjestyksessä.
Ai niin, raha. Pankeissa kiertäminen ei ole minun juttuni. Niin puuduttavaa! Euribor sitä, marginaali tätä. Sama, anna mulle rahaa ja halvalla! Mulla lienee sisäinen adhd, sillä aina kun viitataan finanssisanastoon, aivoni ikäänkuin sulkeutuvat. Kuulen, mutten kuuntele. Yritän kovasti, mutta alan miettiä yleensä sisustussävyisiä ajatuksia, kuten mihin laittaisin ruokapöydän siinä kivassa Lukonmäen kämpässä tai millä värillä maalaisin ruokailutilan seinät. Pahoittelen kaikilta virkailijoilta, yritän parhaani, mutta aivoni...
Palan jo halusta päästä omaan kotiin. Kaipaan niin monia asioita! Suurin yksittäinen kaivattava on ollut oma kiipparini. Kuuntelin musiikkia eilen ja mietin samalla, että tämän biisinhän olen osannut soittaa, osaankohan vielä? Ollessani nuori, ala-asteikäinen, opettelin itsekseni soittamaan äidin sähköurkuja. Taitavaksi taisi vain äitini (säälistä) sanoa, mutta se oli mieluisaa. Monet soittamattomat vuodet vietin, kunnes eräänä Jouluna ei niin kauan sitten sain lahjaksi ikioman kosketinsoittimen. Olin onnellisesti unohtanut, kuinka koko homma toimii, mutta harjoitellessani huomasin joidenkin palojen vaan loksahtavan paikalleen. Se oli julmetun hauskaa!
Körilään kaverit ovat joskus toivoneet kuulevansa soittoani, mutta järjestelmällisen kieltämistaktiikkani ansiosta olen onnistunut välttymään ajatukselta. Itsekriittisyyteni ei vielä salli muiden kuin Körilään kuulevan. Jatkuvat Eikun... ja No mikä??-sanonnat ovat vakituisia välispiikkejäni harjoitellessani. Joten ei, en ole hyvä ja ei, en soita julkisesti.
Toivon voivani kertoa jo ensi viikolla hyviä uutisia asunnon suhteen. Olen henkisesti myös varautumassa siihen, että joudumme vuokralle, vaikka se melkoinen takapakki olisikin. Tärkeintä on kuitenkin päästä jatkamaan omaa elämää ja päästää anoppikin, majoittajamme, samaan. Oma tai vuokrattu, silti se on oma koti.
torstai 5. kesäkuuta 2014
Home is where I lay my hat
Katselen bussin likaisen ikkunan läpi kuun sirppiä. Mietin, kuinka hassua on, että vain vuorokautta aiemmin sirppi näyttäytyi aivan eri asennossa, ikäänkuin lappeellaan. Harmittelen itsekseni, ettei kännykkäni kamera ollut suostunut kuvaamaan tuota erikoista kuun asentoa. Havahdun kun bussinkuljettaja ilmoittaa pysähtymisestä Hämeenlinnaan. Joko tunti meni? Olipas se nopeaa. Viimeinen vuorokausi on mennyt kuin sumussa. Kuinka tähän pisteeseen oikeen tultiin?
Aamu sarastaa. En voi sanoa nukkuneeni, lähinnä taisin pyöriä hermostuneesti sängyssä miettien, mitä nyt unohdan ja kuinka vakavaa se olisi. Pakkaaminen oli venähtänyt puoleen yöhön. Luoja, voiko tuo kello olla 4.45? Suihkuun, Körilään herättäminen, aamupala ja pieni kiroilu siitä, kuinka on pitänyt niin paljon ostaa tavaraa ja miksi matkalaukkuja onkin 4 kahden asemesta. Kuudeksi tilattu taksi saapui paikalle ja ehdimme vielä ymmärtää lähdön olevan nyt sitten lopullista.
Matkalla naurahdan ääneen nähdessäni Ikean. Eipä tullut mentyä lihapullille! :D Miksi kukaan ostaisi kertakäyttöhuonekaluja maassa, jossa työvoima on liki ilmaista ja käsityötaito jotain aivan omaa luokkaansa? Onko kyse länsimaisuuden ihainnoinnista? Onhan H&M:kin liki huippumuotia ja arvostettua Thaimaassa.
Kello on 7. Kolme tuntia koneen lähtöön. Etsimme Diners Clubin loungen, jossa syömme kunnon aamupalan. Yllytin jopa Körilään nappaamaan pienen lasin viskiä! Terveydeksi, luonnollisesti, ehkäisemään veritulppaa ja onhan se mitä mainioin unilääkekin. Ihan kuin Köriläällä olisi sellaisia ongelmia... =D
Kello 10, peltipurkki kutsuu! Seuraavat 11 tuntia siis viihdytän itseäni elokuvilla, musiikilla, Sudokulla ja nukkumalla. Memo to myself: saattaa tuntua, että aika kului nopeaan, mutta se johtuu vain siitä, että se on ohi. Ensimmäiset tunnit ruokailun jälkeen kuluu kivasti torkkuen. Mitäs sitten? Ai mutta täällähän on Rillit huurussa. Ja Frendit! Ja Miehenpuolikkaat! Keskittymiskyky on nollassa, joten elokuvan seuraaminen olisi tuskallista. Ai jumankekka kun janottaa, viimeinen kerta kun lennän Norwegianin surkeilla tarjoiluilla!
11 tuntia myöhemmin: Arlanda. Lentokentällä kuulee jo tutumpia kieliä; ruotsia, englantia, jopa suomea! Pääni kääntyilee suuntaan jos toiseenkin etsien kanssasuomalaisia. Onpa kiva ymmärtää, mitä ihmiset puhuu! Lentokoneruoan jälkeen on mukava istahtaa pöytään syömään annos kebabia! Väsymys ei paina. Askel lähempänä kotia, ajattelen. Voiton puolella. Yritän kommunikoida Tax freessa myyjän kanssa, mutta englantini tarttuu kurkkuun. Tuu juu häv Huuko Poss? Ai tuota tuoksukokoa ei saa viedä Suomeen, däm it. Taitaa olla sittenkin matkaajalle iskenyt väsymys, vaikkei sitä suostukaan myöntämään.
Pilvien päällä sain vihdoin nettiyhteyden, yksi Norwegianin harvoista hyvistä puolista! Otan kuvia hulluna pilvistä, vaikkei ne kuvissa miltään näytä. Olen taas hyvin tyytyväinen ikkunapaikaani, pidän näkymästä. Pilvet ovat jotenkin taianomaisia, sekä ylä- että alapuolelta. Tiedätkö kun lapsena katselit pilviä ja mietit, mitä ne muistuttavat? Teen niin edelleen.
Kone laskeutuu sulavasti Helsinki-Vantaalle. Matkalla matkalaukkuhihnalle katseeni viipyy suomenkielisissä mainoksissa. Olen väsynyt, mutta hymyilen. Matka on jo lopuillaan, kello on sisäistä aikaani kolme yöllä, Suomen aikaa 23. Astumme terminaalista ulos tavarakaravaanimme kanssa ja mietimme, missä on bussipysäkki. Tuolla oikealla kai, mutta tuossahan on Tampereelle menevä bussi menossa pysäkille! Parin juoksuaskelen jälkeen huomaamme bussin täyttyvän niin hitaasti, ettei ole kiire.
23.30. Bussikuski ajaa kuin olisi myöhässä aikataulusta. Onpa ihana ruohon tuoksu! Peltojen päällä leijuu öinen usva. Ja miten tuo kuu on niin omituisen näköinen..?
Aamu sarastaa. En voi sanoa nukkuneeni, lähinnä taisin pyöriä hermostuneesti sängyssä miettien, mitä nyt unohdan ja kuinka vakavaa se olisi. Pakkaaminen oli venähtänyt puoleen yöhön. Luoja, voiko tuo kello olla 4.45? Suihkuun, Körilään herättäminen, aamupala ja pieni kiroilu siitä, kuinka on pitänyt niin paljon ostaa tavaraa ja miksi matkalaukkuja onkin 4 kahden asemesta. Kuudeksi tilattu taksi saapui paikalle ja ehdimme vielä ymmärtää lähdön olevan nyt sitten lopullista.
Matkalla naurahdan ääneen nähdessäni Ikean. Eipä tullut mentyä lihapullille! :D Miksi kukaan ostaisi kertakäyttöhuonekaluja maassa, jossa työvoima on liki ilmaista ja käsityötaito jotain aivan omaa luokkaansa? Onko kyse länsimaisuuden ihainnoinnista? Onhan H&M:kin liki huippumuotia ja arvostettua Thaimaassa.
Kello on 7. Kolme tuntia koneen lähtöön. Etsimme Diners Clubin loungen, jossa syömme kunnon aamupalan. Yllytin jopa Körilään nappaamaan pienen lasin viskiä! Terveydeksi, luonnollisesti, ehkäisemään veritulppaa ja onhan se mitä mainioin unilääkekin. Ihan kuin Köriläällä olisi sellaisia ongelmia... =D
Kello 10, peltipurkki kutsuu! Seuraavat 11 tuntia siis viihdytän itseäni elokuvilla, musiikilla, Sudokulla ja nukkumalla. Memo to myself: saattaa tuntua, että aika kului nopeaan, mutta se johtuu vain siitä, että se on ohi. Ensimmäiset tunnit ruokailun jälkeen kuluu kivasti torkkuen. Mitäs sitten? Ai mutta täällähän on Rillit huurussa. Ja Frendit! Ja Miehenpuolikkaat! Keskittymiskyky on nollassa, joten elokuvan seuraaminen olisi tuskallista. Ai jumankekka kun janottaa, viimeinen kerta kun lennän Norwegianin surkeilla tarjoiluilla!
11 tuntia myöhemmin: Arlanda. Lentokentällä kuulee jo tutumpia kieliä; ruotsia, englantia, jopa suomea! Pääni kääntyilee suuntaan jos toiseenkin etsien kanssasuomalaisia. Onpa kiva ymmärtää, mitä ihmiset puhuu! Lentokoneruoan jälkeen on mukava istahtaa pöytään syömään annos kebabia! Väsymys ei paina. Askel lähempänä kotia, ajattelen. Voiton puolella. Yritän kommunikoida Tax freessa myyjän kanssa, mutta englantini tarttuu kurkkuun. Tuu juu häv Huuko Poss? Ai tuota tuoksukokoa ei saa viedä Suomeen, däm it. Taitaa olla sittenkin matkaajalle iskenyt väsymys, vaikkei sitä suostukaan myöntämään.
Pilvien päällä sain vihdoin nettiyhteyden, yksi Norwegianin harvoista hyvistä puolista! Otan kuvia hulluna pilvistä, vaikkei ne kuvissa miltään näytä. Olen taas hyvin tyytyväinen ikkunapaikaani, pidän näkymästä. Pilvet ovat jotenkin taianomaisia, sekä ylä- että alapuolelta. Tiedätkö kun lapsena katselit pilviä ja mietit, mitä ne muistuttavat? Teen niin edelleen.
Kone laskeutuu sulavasti Helsinki-Vantaalle. Matkalla matkalaukkuhihnalle katseeni viipyy suomenkielisissä mainoksissa. Olen väsynyt, mutta hymyilen. Matka on jo lopuillaan, kello on sisäistä aikaani kolme yöllä, Suomen aikaa 23. Astumme terminaalista ulos tavarakaravaanimme kanssa ja mietimme, missä on bussipysäkki. Tuolla oikealla kai, mutta tuossahan on Tampereelle menevä bussi menossa pysäkille! Parin juoksuaskelen jälkeen huomaamme bussin täyttyvän niin hitaasti, ettei ole kiire.
23.30. Bussikuski ajaa kuin olisi myöhässä aikataulusta. Onpa ihana ruohon tuoksu! Peltojen päällä leijuu öinen usva. Ja miten tuo kuu on niin omituisen näköinen..?
Tilaa:
Kommentit (Atom)