Alilämpöä

Viimeinen puoli vuotta on mennyt hitaasti. Odottelua, odottelua, odottelua. Kohta saa täyttää tuon kaavakkeen, pian on mahdollista tehdä tuo. Nyt on liki kaikki kaavakkeet täytetty ja vain odotellaan. Kuinka yllättävää! Ei enää! Kärsivällisyyteni tapaa jo takaseinän. Nyt riittää. Odottelusta on kadonnut kaikki se hyvä fiilis ja klingi, mikä yleensä tällaisissa asioissa jaksaa jatkamaan eteenpäin. Suoraan sanottuna, vituttaa. Pahoittelen kielenkäyttöäni, olen normaalisti melko siistikielinen ihminen. Tarvitsin voimasanan ilmaisemaan kaikkea sitä turhautumista ja kiteyttämään sen yhteen sanaan.

Matkakuume on siis kokenut inflaation, tipahtanut alilämmön puolelle. Juuri nyt ei vähempää voisi kiinnostaa koko prosessi. Viime aikoina varsin pinnalla ollut, pieni sisäinen suunnittelijapersoonani, yrittää vakuuttaa: "Jaksa vielä hetki, ei enää kauaa!". Mutta kukaan ei kuuntele. Ikuinen optimisti, my ass.

Mutta sitten niihin hyvien uutisten rippeisiin. Köriläs sai moottoripyörän myytyä! Enää ei tarvitse sydän syrjällä miettiä, koska tulee soitto onnettomuuspaikalta. Olen sellaisen kerran saanut ja sillä kerralla kävi tuuri. Koti ja auto ovat vielä markkinoilla. Ensimmäinen suhteen ei ole merkittävää edistystä tapahtunut, vaikka pari ihmistä on ehtinyt jo osoittanut kiinnostuksen merkkejä. Vallan hyvällä tuurilla kaikki on myyty jo ensi viikon loppuun mennessä. Nyt tarvitaan isoa kädenojennusta jostain tuolta korkeammalta. Äiti Universumi, sinua kutsutaan!

Ei saa tätä tunnelmaa kuin vain aamuisin

Aamuhetki on sitä parhautta. Vain minä, sohva ja Netflix. Aloitin eilen Star Trek - The Next Generationin. Katselin sitä joskus nuorempana. Voi tätä nostalgian määrää. =)

Tämä hetki, jolloin mitään ei tarvitse tehdä. Ei tarvitse olla missään, puhua kenellekään, voi vain olla olemassa. Mielessä pyörii jo lista asioista, jotka on pakko hoitaa, mutta ei vielä. Tietokonekielellä, välilehdet ovat auki, mutta selain alhaalla.

Kohta se iskee - tarve siivota. Pakko, pikemminkin. Tänään on taas esittelypäivä. Jo toinen. Ilma näyttää valitettavan hyvältä, sillä kukaan ei viime kerrallakaan eksynyt Kotimme esittelyyn liki helteisenä päivänä. Ajatus on pelottava. Yritän luottaa välittäjään ja hänen taitoonsa myydä. Ja luottaminen ei ole niitä vahvimpia osa-alueitani. Tuntuu jo tarpeeksi kamalalta päästää tuiki tuntemattomia ihmisiä kotiini penkomaan kaappeja, rikkomaan tavaroita ja varastamaan pikkuesineitä. Joku voisi kutsua nimellä kontrollifriikki eikä olisi väärässä.

Teimme Kotiin remonttia muuttaessa 8 vuotta sitten. Vaihdoimme muovimaton laminaattiin, seinät saivat uuden pinnan ja taisimme maalatakin joitain pintoja. Eilen jatkoimme tuota projektia, joka jäi kesken. Laitoimme jalkalistat keittiöön ja ovilistoja saunaan. Sotku oli sen mukainen. Köriläs perusti keittiön pöydälle jiiripisteen lainkaan ajattelematta, jonka seurauksena sekä keittiö että olohuone oli isomman ja hienoisemman sahanpurun peitossa. Kaikki hellasta telkkariin ja sohvasta kattiloihin oli imuroitava ja toki kaikki siltä väliltä. Olinko iloinen? Arvaahan. Olin vielä edellisenä päivänä ollut työpaikan virkistysreissulla ja olo oli sen mukainen - vähemmän virkeä. Yritys olla positiivinen ja kannustava uurastavalle miehelle jäi yrityksen tasolle ja tuo taisi huomatakin sen. Onneksi sain isoimmat sotkut eilen siivottua, joten tänään enää tarvitsee imuroida uudelleen ja pyyhkiä pölyt viimeisen kerran. Kaikki se pöly ei varmasti eilen jäänyt haaviini.

Se siitä aamuhetkestä siis. Taitaa olla parasta vain aloittaa.

Piinaviikot

Tiedätkö, olen kateellinen. Körilään vaihtohenkilö juuri kertoi, että pari opiskelijaa ovat saaneet vaihtopaikkansa varmistettua Michiganista. Eli juuri siitä samaisesta paikasta, jonne olemme hakeneet. Joku siis aikoo elää minun unelmaani. MINUN. Olen pettynyt itseeni, kuinka kateellinen voin ollakaan. Se ärsyttää. Voinko olla niin pikkumainen? Minä tiedän vastauksen ja nyt taidat tietää sinäkin. Voin toki aina toivoa, että tyypit eivät saa viisumia. Mutta se olisi kamalaa minulta. =)

Toisaalta ikkuna on siis auki. Se antaa toivoa. Samalla se myös tekee olon varsin ahdistuneeksi. En osaa olla tällaisissa asioissa kovin kärsivällinen. Parin päivän päästä saatan jo kertoa lisää uutisia. Ehkä hyviä, ehkä vain uutisia.

Parin viikon päästä myös aletaan olla lähellä oman vuorotteluvapaani päätöksentekoa. Haluan olla jo liki varma, että homma on läpihuutojuttu, mutta ei se mene silti niin. Uskon kun näen. Pomo on etsimässä tilalleni sijaista, mikä on hyvinkin positiivinen merkki. Yritän hillitä innostustani, en nuolaise ennen kuin tipahtaa, en varmasti, vaikka nyt satunkin hieman hymyilemään.

Kello on viisi ja valtakunnassa kaikki hyvin

Maanantain photosession jälkiltä Koti muistuttaa edelleen jonkun toisen kotia - siistiä, väljää, valoisaa. Lisäksi täällä kaikuu! Hymähtelen edelleen astuessani ovesta sisään. Hauskaa. Miksei tämä tullut mieleen aikaisemmin?

Ensi viikolla siis Koti laitetaan myyntiin virallisesti. Netti on siis käsittääkseni pääasiallinen myyntiväline. Luonnollisesti. Jännittää jo nyt. Mitä jos kukaan ei tarvitsekaan juuri meidän Kotia? Saimme juuri sopivasti kilpailijan pois markkinoilta, sillä alemmasta talosta myytiin viime viikolla asunto. Se oli halvempi, mutta toki huonokuntoisempi ja peruskuntoinen muovimattoineen. Ensi viikolla jo ensimmäinen esittelykin. Sormet ristiin siis, että Koti houkuttelee ostajia.

Olen surffaillut eBaysta geelikynsien tarpeita aina siitä lähtien kun tuttuni lupasi minulle sellaiset tehdä. Töissä en kynsiä voi pitää, mutta heinäkuulle ajattelin aikaa varata. Olen aina ollut varsin tyttömäinen tyttö ja pidin aiemmin paljon parempaa huolta itsestäni. Nykyään sitä tulee vain erikoistilaisuuksia varten pynttäydyttyä. Se ärsyttää suunnattomasti! Paluu juurilleen tuntuu juuri nyt hyvin ajankohtaiselta. Voin olla enemmän oma itseni. Mikään arkinen ja rutiininomainen ei rajoita. Uusi minä - tai pikemminkin vanha minä - pyrkii ulos. Ja sitä minulla on ollut hieman ikäväkin.

Sunnuntai - levoton päivä

Sain eilen aikaiseksi enemmän kuin olisin koskaan kuvitellut. Viimeisimmän blogipäivityksen jälkeen otin sienen ja rievun kätösiin ja pesin olohuoneen seiniä ja ovia, peilit sekä keittiön kaapistojen ovet ja seiniä. Kun alkuun pääsin, loppu kävi kuin itsestään. Kuten aina.

Eilen oli muutenkin varsin aikaansaava päivä. Pesin kylppärin seiniä myöten kalkinpoistolla ja nyt laatat kiiltävät upeasti. Järjestelin muutenkin loputonta pesuainepurkkimäärää yrittäen piilottaa kaiken mahdollisen kaappeihin jättäen edustavimmat purnukat esille. Se on vaikeaa! Tavoitteeni on luoda kodista sellainen kuva, että kaikelle on paikkansa. Imuri pakotettiin siivouskaappiin, jossa se ei ole koskaan viettänyt aikaansa. Koska se ei sinne kunnolla mahdu. Se on merkiltään Dyson, se pölypussiton, joka on varsin kömpelö käytössä, koska on niin julmetun pitkä. Ei sitä koskaan siivouksen jälkeen ole kiinnostanut pakata kaappiin, helpompi vain jättää se johonkin nurkkaan odottamaan seuraavaa kertaa. Ei se kuitenkaan itseä häiritse eikä mua häiritse, jos se meidän kavereita häiritsee. Mitä sen ei pitäisi tehdä.

Luovutan, on aamupalan aika. Sitten vielä viimeinen rykäisy. Loppusuora, ihanaa! Pyykkikone, tiskikone ja imuri laulamaan. Varsinainen trio.

Väistelyn MM 2013

Toivotonta. Ylihuomenna koti on oltava kunnossa. Kamera ei kaunistele. Kamera ei peittele. Kamera ei valehtele. Armotonta.

Tietysti voisin olla muuallakin kuin liimaantuneena tv:n ääreen katsellen lätkän MM-kisoja. Venäjä - Latvia. Oikeasti, muistutan teiniä, joka siivoaa huoneensa vältelläkseen kokeisiin lukemista. Noloa. Kohta. Hetki vielä. Tai no jos päivittäisin blogin. Nopeasti.

Päätäkin särkee. Pitkien lauseiden muodostus mahdotonta. Viimeiset tsemppaukset ennen kuin tartun riepuun. Että osaa riepoo. Pakko etsiä varaenergiaa jostain. Ei ole edes karkkipäivä, sekin ärsyttää. Taitaa olla yleisesti todella huono päivä.

Ei keksi enää sanottavaa. Ei siis muuta vaihtoehtoa. Pakko jatkaa. Huokaus.