Se on taas se aika vuodesta, jolloin syödään, juodaan ja hengitetään vain jääkiekkoa. Paitsi juuri tänään, on välipäivä ja aivan sopiva hetki purkaa ajatuksia, sataakin ikävästi vielä.
Me fanit olemme se syy, miksi näitä kisoja järjestetään. Suomalaisen fanin aistii jo kaukaa, varsinkin myötätuulessa. Kantava ääni ja hento oluen tuoksu varmistavat lajitoverin. Suomalainen fani osaa olla äänekäs, mutta myös harmittavan vaitelias. Kisojen myötä on tulleet tutuiksi keskieurooppalaiset kannattajat, jotka tuovat niin ääntä kuin muunkinlaista volyymia kisoihin, sekä hyvässä että pahassa. Olen seurannut kateellisena sitä energian määrää, joka moisesta varsin epäsuomalaisesti käyttäytyvästä joukosta irtoaa. Kunpa mekin saisimme jotain sellaista aikaan, me hiljaiset hiirulaiset!
Myötätuulessa tämä joukko hurraa omilleen ja laulaa iloisia kannatuslaulujaan. Vastustajan saadessa kiekon alkaa buuaus - siitä tämä tyttö ei tykkää. Siinä kulminoituu kaikki se epäurheilijamainen käytös, mitä ikinä voikaan kuudentena kenttäpelaajana suorittaa. Itsestäni buuaus on epäluottamuslause omille pelaajille(ettekö dorkat saa sitä kiekkoa pois meidän alueelta?) sekä sangen alhainen keino koettaa päästä vastustajan ihon alle. Ammattiurheilijat eivät voi antaa moisen vaikuttaa heidän peliinsä, mutta itse näen sen suurena lapsellisuutena, jonain, mikä ei kuulu peliin lainkaan.
Jokaisella kansalla on kai hyvät ja huonot puolensa. Me suomalaiset kun emme buuaa, ellei ole aihetta ja silloinkin yleensä kohdistamme vihan tuomarin päälle. Joitain pettyneitä Heeeeeiii-huutoja olemme myös oppineet jakamaan. Kuulostaa juuri siltä, millaisiksi suomalaiset miellänkin; rehellisiksi, aidoiksi tulisieluiksi, jotka eivät liikoja pukahda. Ilo on aidoimmillaan sillä hetkellä, kun pieni musta pyöreä muovinpala on juuri ohittanut toppauksilla peitetyn hikisen miehen. On se vaan kummallista ajatella, millaisista asioista loppuviimein ilonsa repii.
Itselleen nauraen,
Nellie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti