Eletään kuin viimeistä kuukautta!

Hyvää Vappua, ihmiset! Tänään se olisi, päivä, jolloin vedetään päivällä sima- ja munkkiöverit, illalla taas sama alkoholin kanssa. Metrilakua, serpentiinia, kevään tuntua ilmassa. Torilla iloisia ihmisiä ja taivaallinen ruokien tuoksu, hassuttelua ja tassuttelua kavereiden kanssa. Noh, ainakin teillä siellä, minä pääsen nautiskeleen tuosta kaikesta vasta vuoden päästä. Pitäkää silti puolestani hauskaa!

Huhtikuu on siis lopuillaan. Viimeinen kuukausi lähtee aivan juuri käyntiin. Yritän hengittää vielä sisään kaikkea sitä, mitä mahdollisesti voisi jäädä ikävä. Pitkän listan saan varmasti aikaiseksi, mutta kohtaan Koti saan aina puolet enemmän. Joka päivä huomaan miettiväni enemmän ja enemmän sitä kaikkea, mikä Suomessa odottaa. Olen taatusti todennut jo aiemmin superkliseisesti, että matkaan lähtö on aina mukavaa, mutta kotiinpaluu on aina mukavempaa. Joten en sitä nyt enää totea. :)

Suuresta kaupungista takaisin "pikkukylään" paluu kuulostaa melko mukavalle. Odotan suunnattomasti sitä aikaa, kun pääsen kauppaan ja käytävällä on tilaa. Hakea ruisleipää. Ja maitorahkaa. Ja tuttuja merkkejä. En toki tahdo antaa liian terveellistä kuvaa ensihaukkasuista Suomessa, sillä kaipuuni yltää aina karkkihyllyn Fazerin punaiseen sekä irtokarkkiin ja chips-hyllyn Taffelin juustopalloihin asti. Myös erilaiset light-limonadit tervehdin ilolla, sillä täällä niiden myynti on rajoittunut vain Zero Coca Colaan. Kun nyt aloin ruokafantasioimaan, jatketaan samalla linjalla: piimää, Pommacia, Oltermannia, Marabou-keksejä, kunnollisia kurkkuja ja normaaleja valmisruokia. Oi, maksalaatikkoa! Pinaattikeittoa...

Juuri nyt tiskivuoren kutsu on niin voimakas, että se herättää pian naapurienkin mielenkiinnon. On siis parasta käydä toimeen ja yrittää nauttia siitäkin rumbasta, vaikka suurin ilo tulee vasta koko prosessin jälkeen - se on nyt tehty. Mutta sitä ennen on vain aloitettava.

Pääsiäinen?

Yleensä päivittäessäni blogia mielessäni on perusrunko, jolle rakennan koko kirjoitukseni. Okei, nyt sellaista ei ole. Kirjoitan siis täysin tyhjästä, omasta päästäni. Tämänkin tekstin kirjoitin vain välttääkseni valkoisen paperin kirousta. Ilman mitään erityistä pointtia. Blaa blaa.

Kirjoitan siis tästä hetkestä. Tietokoneen alakulmassa kello ilmoittaa olevansa 16.37. Kuuntelen Tv-kaistalta seuraa pitävää Myytinmurtajien jaksoa, jossa räjäytellään kuusia. En enää tiedä, miksi. Joskus se on kai vain viihdyttävää. Taustalla hurisee ilmastointilaite, joka yrittää parhaansa mukaan säilyttää lämpötilan 24 asteessa. Ilman tuota konetta olisin Suomeutunut jo aikaa sitten. Suomeutunut. Onko se edes sana? Keksinkö sen juuri aivan itse? Tv-kaista pätkii, joten kuva on pysähtynyt. Mietin edellistä mainostaukoa, jolla tuli mainoksia viikon leffoista - Pääsiäisen kunniaksi pääsen näemmä ahmimaan liki kaikki Harry Potterit.

Pääsiäinen. Meillä ei virpojia näkynyt. Kukaan tässä maailman kolkassa ei tullut ovelle vaatimaan karkkia ja tarjoamaan suloisia oksia. Ei kukaan. Sitä vastoin alkuviikko on mennyt juhliessa uutta vuotta, Songkrania. Perinteisen tavan mukaan vanha vuosi pestään vedellä pois heitellen ohikulkijoiden päälle vesikuupallisia tai ampuen vesipyssyillä sekä sotkemalla kanssaihmisten naama talkki-vesi -seoksella. Kaikilla on hauskaa, kunnes huomaat vesipyssysi tyhjenneen. Sitten olet enää maalitaulu. Katsot, kuinka kadun reunalla seisoskeleva mies upottaa kulhon jääkylmään veteen, nostaa katseensa ja huomaa sinut. Hän huutaa iloisesti ja ennen lauseen loppua, huomaat valuvasi vettä. Ja se on okei. Kaikilla on hauskaa, nauretaan, huudahdellaan ja nautitaan. Oikeastaan aika ihanaa.